4 August 2012

Nyt Hanna saa rautaa naamaan ja elämä hymyilee! finally. Ensin syön kuus viikkoo, verikokeisiin ja sit vissiin sen kolme kuukautta, uudelleen verikokeisiin. Se mun hemoglobiini oli laskenu jo lukuihin 96. Aika hurjaa. Ei ihme ettei oo jaksanu tehä mitää maata mullistavaa ja ajatus jonnekkin lähtemisestä tuntunu niin uuvuttavalta...

Eilen kuitenkin kävin pitkästä aikaa lenkillä, tai siis vaan kävelee. Emmä oikeesti enää jaksa sillee juosta koko matkaa, koska en oo jaksanu käyä lenkillä, kunto ropsahtaa ja sillee. Kiva. Ja se oikeestaa vähä turhauttaa, oikeestaa turhautti nii paljo et päätin sit itkee kesken lenkin, tosin siinä otti päähä vähä muutki asiat, koska on kuitenkin suurimman osan elämästään juoksennellu ja liikkunu.

Päätin et yritän olla sosiaalisempi siel uudes koulus, etten oo iha yksin jossai nurkassa, koska koko yläasteen tuntu siltä etten tutustunu oikeestaa keneenkään silleen itse. Aina jonkun muun kautta. Tosin se nyt varmaa johtu siitä et aina mentiin porukassa. Ja minä kun olen se hiljainen sivustaseuraaja nii ihmekkös tuo. Mut nyt pitää vaa ottaa ohjat omiin käsiin. Toisaalta se ehkä jopa pelottaa.

2 comments:

  1. ei haittaa vaikka kamera on väliaikaisesti poissa pelistä (vaikka jäädäänkin ilman niitä tosi ihania kuvia). näitä sun ''romaaneja'' on ihan huippua lukee, sulla on tosi mielenkiintosia ajatuksia ja mielipiteitä, oon muutenkin sun blogin iso fani!<: älä ikinä lopeta tätä bloggailua!=D

    ReplyDelete
    Replies
    1. voi iso kiitos sulle! :)<3 hyvä kuulla tuo et kelpaa näinkin:D

      Delete